Tietoa Porlasta

Etusivu :: Tietoa Porlasta :: Tarinoita Porlasta

Tarinoita Porlasta

Keräsimme Porlan järviluontoseikkailua varten tavallisten ihmisten tarinoita Porlasta: arkisista muistoista ja kohtaamisesta luonnon kanssa sekä mielikuvitustarinoita.

Porla ensi kertaa

"Kävin Porlassa ensimmäistä kertaa keväällä. Sukelsin meluisalta autotieltä suoraan valkovuokkometsään, jonka täytti lintujen viserrys ja huumaava vehreys. Jatkoin matkaani polkua pitkin kohti outoja lampia, joiden suloiset sorsat uivat täyttä päätä kohdalleni herkkujen toivossa. Edessä siinsi iso lainehtiva Lohjanjärvi."

"Olin ollut jo vuosia töissä Lohjalla, ennen kuin minulle selvisi mikä ja missä Porla on. Meillä oli työpaikan virkistäytymispäivä ja lähdimme lounaan päälle kävelemään rantaan. Ja silloin näin ensimmäistä kertaa Porlan. Olin mykistynyt. Sellainen keidas keskellä kaupunkia. Se oli kuin olisin kävellyt sisälle satuun."

Porla arjessani

"Kun isäni oli terveyskeskuksen vuodeosastolla, toin hänet pyörätuolilla alas Porlaan. Hänkin oli luonnon ystävä. Kun käyn polkupyörällä Tynninharjulla, ajan mennen-tullen Porlan kautta. Keväästä syksyyn mukavaa katseltavaa."

"Kävelin Porlan lävitse joka päivä kolmisen vuotta sitten koirani kanssa. Porla oli rentouttava kokemus niin minulle kuin koirallenikin. Tykkäsin itse katsella kaloja ja lintuja. En kuitenkaan pitänyt siitä, että ihmiset ruokkivat lintuja Porlassa. Lintuja ruokittiin ties millä pullalla, mikä ei sovi lintujen ruoaksi. Muuten Porla itsessään oli minulle päivän pelastus kiireisen arjen keskellä. Kaipaan kovasti noita aikoja. Oli upeaa nähdä vuosien varrella Porlan muuttuvan ja varsinkin viimeisin ”polun” levennys mikä helpotti liikkumista ja mahdollisti piknikkien pitämisen matkan varrella."

"Viime kesän kesälomareissulla Pohjanmaalla löysimme geokätköstä "bugin". Kätkössä oli siis piilossa Smurffihahmo, joka kantoi mukanaan laattaa, josta saattoi nähdä hahmon kulkureitin maailmalla. Tietokoneeltä näimme, että Smurffi oli lähtenyt Ohiosta ja kiertänyt Amerikkaa, päätynyt Euroopan kautta Suomeen ja kierreltyään aikansa se sitten päätyi pienen umpeen kasvaneen lammen kätkölle. Tiesimme heti, että nappaamme Smurffin mukaan ja tuomme sen Porlan kätkölle. Porlasta Smurffi on pinkaissut Helsinkiin, Etelä-Amerikkaan ja takaisin Euroopan puolelle. Saa nähdä pääseekö Smurffi vielä joskus takaisin Porlaan."

"Porlassa on kivaa. Siellä voi katsoa ankkoja ja ne kultakalat on söpöjä. Käyn porlassa koko perheen kanssa tai vaan isin tai ukin kanssa. Perheen kanssa katselen ankkoja ja juoksentelen. Ukin kanssa saan ruokkia ankkoja välillä ja sitten leikin siellä. Isin kanssa me otetaan herkkuja sinne mukaan ja katellaan ankkoja ja kultakaloja. Porlassa on kivointa katella ankkoja ja ne on hassuja kun ne tulee aina mun luo."

"Porlassa voi nauttia luonnon rauhasta. Kala-altaissa riittää seuraamista ja se rauhoittaa, sekä muut linnut siinä ympärillä. Hienoa kun Porla saa pitää paikkansa. Se on monille ihmisille tärkeä luonnonlähde. Sieltä löytyy näkemistä sekä lapsille että aikuisille."

Porla otusten silmin

Sissi Vesipäästäinen

"Me ollaan aina asuttu Porlassa, vaikka harva meitä on nähnyt. Pekka kyllä meitä näkee, kun me käydään syksyllä ja talvella hautomossa. Pekka ruokkiikin meitä kalanpalasilla. Erityisesti me tykätään muikusta. Pekka sanoo meitä vesipääskyiks, vaikka vesipääsky on lintu! Me ollaan Suomen suurimpia päästäisiä. Isoimmat meistä voi olla 10 cm:n mittaisia ja häntä on melkein yhtä pitkä. Meillä on hieno tiheä turkki. Selästä se on musta, vatsan puolelta harmaan valkoinen. Vedessä me näytetään hopeanharmailta. Se johtuu siitä, että meidän turkissamme on paljon pieniä ilmakuplia; turkki ei vety, eikä me palella. Ilmakuplat nostavat meidät helposti pintaan ja jos me halutaan pysyä pitempään paikallamme veden alla, meidän on pidettävä lujaa kiinni jostakin, esimerkiksi vesikasveista.

Me eletään lammikoitten rannoilla ruohotunneleissa ja maanalaisissa käytävissä, mutta ruoka me haetaan vedestä. Siellä on monenmoisia hyönteisiä ja niiden toukkia, kotiloita, pieniä kaloja, vesiliskoja ja sammakoita. Joskus me pyydystetään isojakin sammakoita ja itseämme suurempia kaloja. Se ei ole vaikeata, kunhan pääsemme puraisemaan. Meillä on syljessä myrkkyä, ja kalat ja sammakot kuolla kupsahtavat kohta pureman saatuaan. Ei ole muuten Suomessa muita myrkyllisiä nisäkkäitä, eikä niitä ole monia koko maailmassa!

Me ollaan melkein aina liikkeellä, niin yöllä kuin päivälläkin. Se johtuu siitä, että meidän täytyy syödä paljon. Se taas johtuu siitä, että meidän aineenvaihduntamme on hirmu nopeata; sydänkin lyö tuhatta ja sataa. Tietysti me aina välillä levätäänkin. Talvella me ollaan vähän rauhallisempia, mutta syödä pitää monta, monta kertaa vuorokaudessa.

Pesä me rakennetaan kuivista lehdistä ja heinistä maanalaiseen käytävään. Se on pyöreä pallo ja turvallisuussyistä siinä on vähintään kaksi sisäänkäyntiä. Poikasia meille syntyy pari kertaa vuodessa, tavallisesti 5-6 kerralla. Jos ruokatilanne on oikein hyvä, pesään voi syntyä jopa kymmenen karvatonta siimahäntää.

Me viihdytään Porlassa. Siellä on suojaiset ruohikkorannat ja lammikoissa paljon evästä."

Sami piisami

"Mä asun nykyään pääkaupungissa, Vanhankaupunginlahdella Viikissä. Oikeesti me ollaan amerikkalaisia. Suomeen me muutettiin, tai meidät muutettiin 1920-luvulla. Meidät tuotiin, kun ihmiset on aina himoinnu meidän hienoa, tiheää turkkiamme. Se on selänpuolelta pähkinänruskee, joskus hyvinkin tumma, ja vatsapuolelta harmaanruskee. Amerikassa meitä kyllä syötiinkin. Eikä ihme, suurimmat meistä on parikiloisia.Mä oon kuullu, että meiän sukua asu aikoinaan Porlassa. Ne muutti sinne aika pian sen jälkeen, kun me oli tultu Suomeen. Se oli kuulemma hieno paikka asua se Porla. Reheviä lammikoita oli monta hehtaaria ja vieressä koko Etelä-Suomen suurin järvi. Järven puolella kasvoi kaislaa ja kortetta. Ne suku söi pikavauhtia loppuun. Lumpeet ne kans söi. Ulpukoista me ei olla koskaan välitetty. Järven matalilla rannoilla oli hirveesti simpukoita. Ne Lohjan sukulaiset sano kyllä, että hirmiäst. Simpukat on meikäläisten herkkua. Ravuista me kans tykätään, mutta ne viihtyy yleensä eri paikoissa kun me.

Täällä Viikissä me asutaan suurissa, kelluvissa ruokokeoissa, varsinkin talvella. Lohjan suku ei kekoja rakentanu. Ne asu maan alla penkoissa, penkkaissa ne lohjalaiset sano. Siitä sitten tulikin sanomista. Me kuulemma aiheutettiin vuotoja niitten kalalammikoihin. Ja kyllä meitä vainottiin ja jahdattiin. Kovin oli se Kajosaaren Heikki. Pahimpina vuosina sukua hävisi yli satakin päätä. Ne joutu Heikin rautoihin ja mertoihin. Suvussa kerrotaan, että pyydetty piisami nyljettiin tuppeen ja pingotettiin taanalle kuivumaa karvapuoli sisäänpäin. Mutta jos kerran pyydystetään, niin parempi, että käytetään kun että heitettäis tunkiolle. Onhan se minustakin kaunis se piisamin turkis, en oikeastaan tiedä kauniimpaa. Puhuttiin sitten sellastakin, että ne Porlan pojat olis ruvennu syömään niitten Heikin piisamien ruhoja. Tarjosivat kuulemma ihan päätösjuhliensa pääruokana.

Jos kuolemaa oli paljon, synty uusia poikasiakin valtavasti. Parhaina vuosina yhdelle parille kolmekin pesuetta, jokaisessa viisi päätä ja litteätä häntää. Me ei muuten tykätä yhtään, kun meitä sanotaan piisamirotiksi. Rotalla on liereä, karvaton, usein likanen häntä. Meillä on sivuilta litistynyt, leveyttään kolme kertaa korkeampi, hienojen suomujen peittämä pitkä, siisti häntä. Ja takajalkojen varvasväleissä meillä on räpylät!

Mutta mitä sitten tapahtui? Se Porlan suku hävis kokonaan, anhittomiin, niin kun lohjalaiset kuulemma sanovat. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui. Nälkään ne ei voinu kuolla, minkkejä oli niin kun ennenkin ja saukko ilmaantui maisemaan vasta myöhemmin. Kaipa siellä joku tauti riehu, kun täälläkin meitä oli kuulemma äkkiä yhtenä keväänä kovin harvassa. Paljon meitä ei ole vieläkään, mutta toivoa paremmasta ei ole menetetty!"

Porla vuosien takaa

Minkin paluu

"Lohjalla ja lähiympäristössä oli vielä 1970-luvulla muutamia minkkitarhoja. Tarhoilta pääsi aika-ajoin karkulaisia ympäristöön ja minkkejä ja niiden jälkiä näkyi varsinkin järven rannoilla säännöllisesti. Myös Porlan lammikkoalue oli minkeille mieluinen ympäristö. Hyvänä uimarina tämä pikkupeto saalisti sekä kaloja, että vesilintuja.

Kalastusmestari Heikki Kajosaari kokeneena ja taitavana pyytömiehenä piti loukkuja rautapyynnillä minkkikannan laitosalueella kurissa. Minäkin teetin Heikin pyytämistä minkkien turkiksista lämpimän lakin itselleni.

Laitoksen hoidon siirryttyä minun vastuulleni pikkupetojen pyynti laitosalueella loppui, koska minulla ei ollut pyyntiin tarvittavaa metsästyskorttia. Heikiltä jäänyttä elävänä pyytävää keinulautaloukkua pidin kuitenkin viritettynä hautomossa. Eräänä kesäaamuna loukusta kuului rapinaa ja verkon takaa kurkisteli utelias minkki. Koska en kaveria halunnut tappaa, hain vaimoni Eilan avuksi päätöksentekoon. Päätimme viedä minkin soutuveneellä Aurlahden yli Ollisaareen. Saaren rannalla vapautimme minkin loukusta ja toivotimme sille hyvää kesän jatkoa. Tämä puolikesy otus katseli meitä, kun olimme työntämässä venettä vesille paluumatkaa varten. Se ilmaisi selvästi halunsa nousta mukaan veneeseen, mutta pääsimme kuitenkin lähtemään paluumatkalle ilman ylimääräistä matkustajaa.

Parin päivän kuluttua sama kaveri oli uudelleen loukussa hautomossa. Hyvänä uimarina se oli päättänyt palata kotinurkilleen. Tällä kertaa otin loukun autoon, ajoin harjun toiselle puolelle ja vapautin minkin sinne. Tämä sama yksilö tuskin enää palasi Porlaan. Tarhauksen päätyttyä minkkien määrä väheni nopeasti ja nyt 2010-luvulla ei talvijälkiäkään ole näkynyt moneen vuoteen."

Toutaimen tarina

"Toutain on komea ja vahva petokala, joka kasvaa suureksi (jopa yli 80 cm pitkäksi ja 7 kg painoiseksi). Toutaimia oli Suomessa 1980-luvun puolivälissä niin vähän, että tämä kalalaji oli vaarassa hävitä sukupuuttoon. Sen vuoksi Porlassa aloitettiin toutaimen viljelytutkimus. Monena keväänä Porlaan tuotiin Nokialta Siuronkoskesta pyydystettyjen emokalojen mätiä ja maitia, ja hedelmöitetystä mädistä haudottiin poikasia. Poikasten annettiin kasvaa lammikoissa kesän ajan, minkä jälkeen ne voitiin istuttaa järviin (vahvistamaan kantaa). Pieni määrä niitä kuitenkin jätettiin kasvamaan Porlan pihalammikkoon, jossa niiden toivottiin varttuvan aikuisiksi asti.

Pihalammikko ei kuitenkaan ollut nuorille toutaimille paras kasvuympäristö, vaikka niille oli järjestetty rehuruokinta. Ne eivät vain kasvaneet kyllin nopeasti. Vuosien vieriessä luovuimme vähitellen toivosta, että kalat koskaan varttuisivat riittävän suuriksi tullakseen emokaloiksi. Kunnes eräänä keväänä huomattiin aamulla, että pihalammikon toutaimet olivat kuteneet pieneen sorakivikkoon, paikkaan mihin tuli järvestä pumpattua vettä putkea pitkin. Luonnossa toutaimet kutevat koskissa ja virtapaikoissa kiville ja niissä kiinni oleville vesisammalille. Pihalammikkoon oli tulovesiputken ansiosta muodostunut toutaimille luonnollista kutupaikkaa muistuttava, houkutteleva kohta.

Me, toutaimen parissa työskennelleet olimme tietysti iloisia, kun toutaimet olivat ensimmäistä kertaa ainakin Suomessa kuteneet laitosolosuhteissa. Arvelimme saavamme myös toutaimenpoikasia tästä kudusta. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pihalammikon rantalepässä oli silloin telkänpönttö, jossa telkkäemo hautoi muniaan. Välillä se katkaisi haudonnan käydäkseen syömässä. Eikä sen tarvinnut mennä kauas – hyppäsi vain pöntöstään pihalammikkoon saalistamaan pohjaeläimiä. Telkälle kelpaa myös kalanmäti. Ja pian se oli äkännyt (huomannut) toutaimien kuteneen aivan kotinsa viereen. Niinpä se rupesi herkuttelemaan soran ja sepelin pinnalle takertuneella toutainkaviaarilla ja teki muutamassa päivässä puhdasta jälkeä.

Lammikossa oli useita toutainnaaraita, joista kukin saattoi kutea vähintään kymmenentuhatta mätimunaa. Telkkämamman voidaan arvioida syöneen kymmeniätuhansia tai satojatuhansia toutaimia. Hedelmöittyneet mätimunathan ovat elämänsä alussa olevia yksilöitä. Niiden kannalta surullista, mutta saipahan telkkämamma läheltä runsaasti energiapitoista ravintoa ja haudotuksi ja kasvatetuksi ison poikueen.

Ravunpoikasia hautomakoneesta

"Kaikki alkoi keväällä 1979 kolmesta kuolleesta täplärapunaaraasta. Ravut löytyivät Eläintieteenlaitoksen akvaariohuoneen varastoaltaasta, johon ne olivat syksyn kokeista jääneet. Altaaseen tuli vähäinen määrä kylmää vesijohtovettä hiilisuodattimen läpi. Ravut olivat paritelleet ja naaraat olivat munineet. Nyt kevään korvalla ne olivat tuntemattomasta syystä kuolleet. Löydettäessä ne olivat jo hajoamistilassa, mutta muutamilla naarailla näytti olevan eläviä mätimunia pyrstön alla.

Tunsin syyllisyyttä rapujen unohtumisesta, mutta katsellessani eläviä munia, muistin Porlan ja sen kristallinkirkkaan lähdeveden. Olin päässyt ihastelemaan sitä ensi kertaa edellisenä syksynä. Irrotin munat emoista. Eläviä munia oli yhteensä noin 250. Onnistuisikohan niiden kuoriuttaminen eläviksi poikasiksi Porlan puhtaassa vedessä?

Eri kalalajien mätiä on haudottu pitkään erilaisilla menetelmillä. Ravuille ei toimivaa menetelmää ollut onnistuttu kehittämään. Ongelmana olivat ne rihmat, joilla mäti kiinnittyi hedelmöitymisen jälkeen emojen pyrstön alle. Kun mäti irrotettiin emoista, munat tarttuivat toisiinsa uudelleen näillä rihmoilla. Niinpä mäti paakkuuntui ja homehtui kaikissa kokeilluissa kalojen mädin haudontaan kehitetyissä laitteissa. Laboratoriossa yksittäisiä mätimunia oli kyllä onnistuttu hautomaan eläviksi poikasiksi.

Matkustin niiden 250 mätimunan kanssa Porlaan ja rakentelin vanhaan hautomoon yksinkertaisen haudontalaitteen. Siinä kylmää lähdevettä johdettiin jatkuvana pikku virtana korkeaan lasiastiaan, jossa termostaatilla varustettu vedenlämmitin lämmitti sen haluttuun lämpötilaan. Veteen johdettiin myös kuplivaa ilmaa tavallisella akvaarioilmapumpulla. Lasiastia seisoi matalassa muovialtaassa, jonne lämmitetty ja ilmastettu vesi valui lasiastian ulkoseiniä pitkin. Mätimunat pantiin hyttysverkosta tehdyssä rasiassa tähän muovialtaaseen. Altaan yksi reuna oli muita matalampi. Ylimääräinen vesi valui sen yli pois laitteesta. Monimutkainen järjestely oli tarpeen, jotta vedestä lämmitettäessä vapautuvat kaasut, typpi ja happi, tasapainottuivat. Jos näin ei olisi tehty ja haudontavettä olisi vain yksinkertaisesti lämmitetty, munien sisälle olisi muodostunut kaasukuplia ja ne olisivat kuolleet "sukeltajantautiin".

Jätin tämän pikku kokeiluni Pekan hoitoon. Kului 4-5 viikkoa ja Pekka ilmoitti puhelimessa, että hyttysverkkorasiaan oli kuin olikin kuoriutunut eläviä poikasia. Poikaset makasivat kyljellään ja olivat kiinni munankuorissa. Oikeasti niiden olisi pitänyt roikkua emonsa pyrstön alla toisistaan ja emosta lujaa kiinni pitäen. Kului vielä viikko ja nämä pienet ravunpoikaset vaihtoivat kuortaan. Nyt ne olivatkin jo ihan ravun näköisiä, vaikka alle sentin mittaisia. Kun niitä lähestyi, ne pakenivat kovaa vauhtia rasian nurkkiin.

Poikasia kuoriutui reilut 130. Rakentelin niille Lohjanjärven rantaan vanhaan puiseen kalanviljelykaukaloon, "trookiin" kesälammikon. Pohjan peitin pienillä kivillä ja soralla, laidoille irrottelin lapiolla lammikoiden reunasta saramättäitä. Vesi tuli kaukaloon lammikkovallin läpi putkea pitkin Porlan isosta lammikosta. Tästä luonnonmukaisesta ympäristöstä poikaset löysivät kaiken tarvitsemansa, niin suojakolot kuin ruuankin.

Kuukauden kuluttua tulin taas katsomaan poikasia. Ne olivat jo parin sentin mittaisia vilkkaita pikkurapuja. Kutsuin Pekan katsomaan. Pekka vastasi kaikista Porlan käytännön toimista ja oli suhtautunut hiukan huvittuneesti puuhasteluuni näiden kirppujen parissa. Kun Pekka nyt näki, että "kirpuista" oli todella kasvanut eloisia pikku rapuja, hän oivalsi niihin sisältyvät viljelymahdollisuudet. Samalla hetkellä niistä tuli hänelle sydämen asia!

Seuraavina vuosina meillä oli vuosi vuodelta enemmän emoja ja enemmän haudottavaa. Haudontalaitetta kehitettiin, mutta kuolleiden munien poimiminen vaati varsin paljon käsityötä. Ongelmana oli saada lämmitetty haudontavesi virtaamaan tasaisesti haudonta-alustojen läpi niin, että se takasi munissa kehittyville poikasille tasaisen hapen saannin. Virtausta ei voinut paljonkaan lisätä, koska virta tarttui kevyisiin mätimuniin ja kasasi ne. Seurasi homeongelma.

Luonnossa emo liikuttaa pyrstön alle uimajalkoihin kiinnittyneitä mätimuniaan ja saa veden vaihtumaan niiden väleissä. Niinpä oivalsin lopulta irrottaa mätimunat pieniin rei'itettyihin muoviropposiin, jotka pantiin veden pinnalla pienen sähkömoottorin avulla edestakaisin liikkuvaan vaunuun. Vaunu liikkui vesialtaan reunoilla kiskoilla kulkevien pyörien varassa ja hypähteli edestakaisella matkallaan mennen tullen. Laite sai nimen "hemputin". Käsityö väheni oleellisesti. Lopulta yhdessä hemputtimessa saattoi liikkua toista sataa pientä mätiropposta ja yhdestä haudontaerästä kuoriutua jopa 120 000 poikasta. Mätimunia haettiin Ruotsista asti.

Miksi poikasia haudottiin koneessa eikä emon pyrstön alla? Haudontavettä lämmittämällä poikaset saatiin kuoriutumaan jo keväällä, kun ne emon pyrstön alla luonnossa kuoriutuvat vasta keskikesällä. Koneessa kuoriutuneet poikaset ovat syksyllä kolme kertaa luonnon poikasia suurempia.

Koneessa poikashävikki on vähäistä luontoon verrattuna, ja sairaista, vaikkapa ruttoisista emoista saadaan koneessa terveitä poikasia.

Porlassa tuotettiin vaikeissa olosuhteissa valtava määrä poikasia, joista vain pieni osa kasvatettiin istukkaiksi siellä. Valtaosa toimitettiin muualla kasvatettaviksi. Porlassa tehtiin paljoin muutakin Suomen rapukantojen hyväksi. Siitä voidaan kertoa toisissa tarinoissa. Suomen vesistä pyydystetään vuosittain miljoonia täplärapuja. Niistä yhdeksällä kymmenestä on jokin yhteys Porlaan! Ne kolme oman onnensa varaan unohtunutta täplärapunaarasta eivät totisesti kuolleet turhaan!"

Ankeriaat

"Lohjanjärveen istutettiin 1970-luvulla runsaasti ankeriaan poikasia. Rehevässä, runsasravinteisessa vesistössä ankeriaat kasvoivat nopeasti. Ne etsivät aktiivisesti uusia saalistus paikkoja ja varsinkin keväisin tutkivat ojien ja purojen suita pyrkien vastavirtaan.

Porlan lammikoista purkautuvat vedet houkuttivat myös ankeriaita niin, että niitä saatiin lasku-uomien piisamimerroista. Osa ankeriaista hakeutui jotenkin kalalampiin asti, joko maanpenkereen ylittämällä tai poistomunkin pystysuoraa lautaseinää pitkin kiipeämällä.

Kalastusmestari Esko Mannisen kanssa huomasimme ankeriaiden lammikon tyhjennysvaiheessa pyrkivän lammen pohjassa olevaan suureen lähteeseen. Siellä niiden olisi hyvä viettää talviaika hapekkaassa + 7 asteisessa vedessä. Meillä oli Eskon kanssa kuitenkin toisenlainen suunnitelma.

Kun karpit oli lammesta kerätty talteen, haimme ison muovisaavin ja jätesäkin ja aloimme ämpäreillä tyhjentää lähdettä. Lähde osoittautui ainakin puolentoista metrin syvyiseksi ja sen pohja oli kiinteää savea, mistä lähti vaakasuoraan onkaloita eri suuntaan. Minä olin lähteessä kahluuhousuissa niin, että vain lierihattu näkyi lammikon pohjan tasolla. Karkeapintaiset rukkaset kädessä heittelin ankeriaita Eskolle säkkiin pantavaksi. Muistini mukaan saimme ainakin 15 ankeriasta sumppuun ja myöhemmin savukaappiin laitettavaksi. Osa kaloista kätkeytyi lähteen onkaloihin.

Seuraavaksi kevääksi Esko oli tehnyt hyvän ankeriasrysän ja savuankeriaat pyydettiin tästä lähtien järven puolella."